Aktivistit huutavat

– kenen korvia punottaa?

Kuuntele juttu alla olevasta linkistä:

https://1drv.ms/u/s!AuHmz5j8ivY0gZ1WLbJqiZbbZdk37A?e=lB556n

Luonto-Liiton metsäryhmän aktivisti Iida Korhonen on mainio tyyppi. Ajattelija. Korhonen sanoo ykskantaan, että pitää tiedostaa. Toimittaja Jaana Kanninen kysyy mitä voidaan tehdä kaupunkiluonnon pelastamiseksi. Valokuvaaja Sanni Seppo ja myös tietokirjailijana tunnettu Jaana Kanninen ovat toimittaneet joukkovoimasta ja ympäristövaikuttamisesta kertovan kirjan Huuto kaupunkiluonnon puolesta.

Oodissa käydään merkittävää keskustelua Riistavuoresta ja asukasdemokratiasta. Minä istuin salissa koska haluan suojella kaupunkiluontoa. Ostin kirjan jonka tuotto menee vanhojen metsien suojeluun Luonnonperintösäätiön kautta. Minut sai paikalle myös se fakta että nyt julkistetaan kirja joka on myös opas aktivistiksi aikovalle.

Oodissa ei vain muisteltu kivaa yhteisöllistä tekemistä vaan tilaisuudessa puhuttiin käynnissä olevan ympäristötaistelun ytimestä. Esimerkiksi kiista Riistavuoren tulevaisuudesta on avoin. Kannisen ja Sepon toimittaman kirjan mukaan arviolta vuoden 2022 aikana Riistavuoren rakentamisen salliva asemakaavamuutos esitellään kaupunkiympäristölautakunnalle.

Luontoaktivistit huutavat metsän puolesta. Tapahtuman juontajat Kanninen ja Seppo kertovat, että yhtään kaupungin virkamiestä ei kutsusta huolimatta saapunut tilaisuuteen. Tämä on totta. Tilaisuudessa ei kuultu yhtään kaupunkiympäristöasioista vastaavan viranomaisen puheenvuoroa. Hyvä, että keskustelussa asukasdemokratiassa neljän suurimman poliittisen puolueen edustajat kuitenkin olivat mukana.

Jään miettimään. Eikö kaupungin sisäisessä viestinnässä kenellekään selvinnyt mistä keskellä kaupunkia yhdessä kaupungin parhaista ja saavutettavista saleista järjestetyssä tapahtumassa oli kyse? Mikä on se maailman parhaan kaupungin logiikka, jonka mukaan ollaan poissa keskustelusta? Oodin tilaisuudessa oli kysymys kansalaisvaikuttamisesta ja useiden ympäristötaistelujen yhteisestä tilaisuudesta, jossa haluttiin myös dialogia viranomaisten kanssa. Hyvä että aktivistit huutavat. Ikävää että virkakoneisto pitelee korviaan, sulkee silmänsä eikä puhu.

Huuto kaupunkiluonnon puolesta kirjassa kerrotaan, että Riistavuoren metsä sijaitsee Etelä-Haagassa Vihdintien ja Eliel Saarisentien kulmauksessa. 14 hehtaarin alue on vahvistettu asemakaavassa puistoksi 70 vuotta sitten. Riistavuori on osa läntistä vihersormea eli ekologista viheryhteyttä, joka yhdistää eri metsäalueet toisiinsa. Se on aiemmin määritelty merkittäväksi runkoviheryhteydeksi. Riistavuorta uhkaavat kaupunkibulevardien rakennussuunnitelmat. Metsään tulisi 2500 asukkaan asuinalue, liiketiloja ja pysäköintilaitos. Vuoden 2016 yleiskaavassa hyväksyttiin Vihdintien ja Huopalahdentien kaupunkibulevardit, ja vuoden 2019 alussa julkaistiin kaupunkibulevardien kaavarunko, jossa Riistavuori suunniteltiin rakennettavaksi lähes kokonaan. (Kanninen, Seppo, Huuto kaupunkiluonnon puolesta, 2022, Vastapaino)

Riistavuoren pelastaminen kaikkien helsinkiläisten metsäksi on akuutti asia. Samalla päätetään myös lukuisten suojelua tarvitsevien eläinten kuten liito-oravien ja sammakoiden Riistavuoresta.

Minua kiehtoi Huuto kaupunkiluonnon puolesta kirjassa, totta kai aktivistien perehtyneisyys ja sitoutuneisuus asiaan, luonnon ja ympäristönsuojeluun, mutta myös se kaunis tapa miten ihmiste ovat vaikuttaneet yhdessä. Kirja näyttää joukkovoimaisesti tehdyltä yhteiseltä viestiltä. Onko tämä nyt hyvä esimerkki kansalaisjournalismista?

Journalismin erilaisiin muotoihin perehtynyt toimittaja Terhi Upola nostaa kirjassaan Livenä ja läsnä (Upola, 2018) verkkojuttujen yhdeksi hyväksi journalistisen tekemisen muodoksi yhteisöllisen jutunteon. Upolan mukaan yleisö ja yhteisö kannattaa ottaa mukaan jutun tekoon mahdollisimman varhaisessa vaiheessa juttuprosessia. Yleisön kanssa kommunikointi voi Upolan mukaan olla sekä keino kerätä materiaalia, että tapa kertoa itse sisältö.

Upolan ideat risteilevät ajatuksissani, kun seuraan ympäristöaktivistien tilaisuutta Keskustakirjasto Oodin tupaten täydessä Maijansalissa. Kanninen ja Seppo ovat molemmat ympäristöaktivisteja. Sanni Seppo on valokuvataitelija ja uskallan väittää, että myös kuvajournalisti. Kanninen on tuttu Ylen uutisista ja tietokirjoista. Molemmat toimittajat olisivat voineet perinteisen kaavan mukaan kirjoittaa kirjan ilman muita aktivisteja yksin tai parina. Huuto on toisenlainen kirja. Se on erilaisten kaupunkiluonnon puolesta käytävien kamppailuiden tekijöiden kirjoittama yhteisteos ja siinä - osallisuudessa on kirjan voima.

Toimittaja Upolan mukaan yleisön kansa kommunikointia voidaan käyttää sekä aineiston hankkimiseen, että kerronnan keinona. Yleisön tiedon ja kokemusten joukkoistaminen on Upolan mukaan metodi, kun taas keskustelu voi olla myös kerrontakeino. Upolan mukaan yleisö ja toimittajat voivat muodostaa yhteisön, joka luo yhdessä jotain paljon näkemyksellisempää sisältöä kuin yksittäinen toimittaja, asiantuntija tai kokija koskaan kykenisi.

Helsinkiläisten ympäristövaikuttajien, aktiivien tai aktivistien – ympäristöinfluensserien yhdessä tekeminen ja ajattelu on sitä näkemyksellisyyttä mistä Upola kirjoittaa. Oodissa tämä väkevä viisaus, rohkeus ja paremman tulevaisuuden rakentamisen idea oli käsinkosketeltava. Oodin tilaisuudessa aktivistien henkeen rinnastunut kuntapoliitikkojen mitäänsanomaton puhe vaikuttamisen vaikeudesta oli masentavaa. Usko politiikkaan on koetuksella. Aktivistien kurssit ovat puolestaan nousussa. Poliitikkojen puheen hetteestä väitettiin jopa, että aktivistina on helppoa puolustaa mitä vaan mutta poliitikon pitää ajatella laajempaa kokonaisuutta.

Jaana Kannisen ja Sanni Sepon toimittama kansalaisjournalistinen Huuto kaupunkiluonnon puolesta kertoo luontoaktiivien perehtyneisyydestä, kyvystä keskinäiseen yhteistyöhön ja yhteisvaikuttamiseen viranomaisten ja päättäjien suuntaan. Huuto on myös kutsu kaikille helsinkiläisille ottaa oma paikka oman kaupunkiluonnon puolustamisessa. Melkoinen kokonaisuus!

 JP (Juha-Pekka) Väisänen

Käsitetaiteilija – Toimittajaopiskelija

Julkaistu Facebookissa 23.10.2022